Eränovelleja

Tapion kuiskaus

Ukko ylijumala, Tapio metsän haltija, Ahti veden valtias – kaikki ovat kuuluneet muinaiseen Suomalaiseen perinteeseen. Jotain mystistä metsässä on. Tuulen henkäys kuusikossa, veden ropina oksistossa ja kuusen alta pomppaava jänis - kuin tyhjästä.

Hapuilen pimeässä kohti jänkää, jonka läheisyydestä olen tavannut teeriä aiempina vuosina. Yksinäinen lintu rysähtääkin lentoon yllättäen männyn juurelta saaden sydämenlyönnit kiihtymään. Astelen eteenpäin ja istahdan jängän laidalle männyntirrien suojaan ja odotan päivän valostumista, ajatukset hetkessä leväten. Asettelen uskollisen pilkkuseiskan ohutta mäntyä vasten ja otan haulikon syliini valmiiksi. Pilvet hidastavat päivän tuloa hieman ja tuuli kuiskii korviini.

Aiemmalla kerralla riekkotokka herätti merkit riistasta metsästäjän mieliin, nyt harakat räkättävät suon toisella puolella. Mietin jo eikö tuttu ryhmä saavukaan tälle aamua tervehtimään, kunnes kuulen naurunremakan alkavan mättäiden välistä. Siinä ne ovat jo olleet muutaman kymmenen metrin päässä valmiina toivottamaan jahtiaamun alkaneeksi. Tartun kivääriini ja asettelen sitä hetken kyynärpäätä polveeni tukien. Muutamia heiniä on kuitenkin edessä, joten päätän vaihtaa haulikkoon ja ryömin mättäiden suojissa lähemmäs. Vetinen jänkä kastelee nopeasti vaatteeni läpi saakka, mutta se ei mieltäni häiritse.

Pääsen mättäiden suojissa vajaan kolmenkymmenen metrin päähän, nousen polvilleni ja nostan aseen olkapäätäni vasten. Yksi linnuista on erossa muista ja otan sen jyvälle. Laukaus kajahtaa ja ihmetyksekseni koko parvi lehahtaa lentoon leviten horisonttiin. Käveleskelen hiljalleen mätäsjuottia pitkin riekkojen oleskelupaikalle ja näen muutaman höyhenen. Ei ollut tämä lintu tarkoitettu minulle – ajattelen, ja kierrän vielä lintujen menosuunnan suon reunan, enkä löydä merkkejä pudonneesta saaliista. Palaan istumapaikalleni ja juon kupin kahvia odottaen ja kuunnellen merkkejä luonnosta. Korpit ronkkuvat ympäröivässä maastossa ja hömötiaiset käyvät tarkastamassa kuka jängän laidalla istuskelee. Muutoin aamu vaikuttaa rauhalliselta.

Yhtäkkiä havahdun tutunoloiseen nakutukseen. Ääni on vaimea ja kuuluu tuulen mukana aina ajoittain. Aivan kuin metsokukko herättelisi syyssoidintaan. Nakkaan repun selkääni, kiväärin olalleni ja otan haulikon kainalooni, ja lähden suotuppaleita kierrellen ylittämään jänkää. Ääni voimistuu koko ajan ja olen nyt varma sen syntyperästä. Aiemmin en ole päässyt seuraamaan soidinmenoja syksyllä, joten veri vetää metsämiehen mieltä tarkkailemaan tilannetta lähempää. 

Olen tilanteesta niin innoissani, että jängän reunalta edestäni pomppaava jäniskään ei saa huomiotani kiinnittymään siihen, kuin hetkeksi. Annan jussin juosta rauhassa suojaisempaan paikkaan ja nakutus voimistuu edelleen. Siirryn harvottuun koivikkoon kuivien oksien ritistessä jalkojeni alla. Pelkään, että lintu kuulee minut, mutta uuden tilanteen kokemisenhalu vie eteenpäin askel askeleelta. Nyt kuulen myös hiovan jälkisoinnun. Hiivin yhä lähemmäs, kunnes en ole enää varma, mistä ääni kuuluu. Seisahdun hetkeksi paikalleni kuuntelemaan mäntyrämeen laitaan. Kuulen nakutuksen jo useammasta suunnasta, joten lintuja täytyy olla enemmän kuin yksi. Päätän hiippailla kohti vasemmalta puoleltani kuuluvaa soidinääntelyä. Se on erämiehen korville kuin rauhoittavaa musiikkia, johon on pakko syventyä.

Etäisyyden arviointi äänen lähteelle osoittautuu hankalaksi. Mielestäni ääni on vaimea ja hiivin rauhassa vastikään kaivetun ojan reunalle. Maasto muuttuu tiheältä rämeeltä harvotuksi ojitusalueeksi. Yritän paikallistaa metsoa puiden seasta ja tarkkailen kokemattomuuttani vain maata. Otan muutaman askeleen sivummas nähdäkseni paremmin edessäni olevan maaston ja samassa näen mustanpuhuvan ison linnun ponkaisevan männynoksalta lentoon - vain muutaman kymmenen metrin päästä minusta. Ihmetykseni on suuri, sillä luuloni metsojen soidinmenoista vain maassa osoittautuu virheelliseksi. Metsän valtalintu pääsi yllättämään.

Kuuntelen yhä muualta jatkuvaa nakutusta. Yritän paikallistaa lintuja ja erotan äänten tulevan ainakin neljästä eri suunnasta. Mietin josko tästä ryhmästä yksi lintu voisi olla tarkoitettu minullekin. Lähden hiipimään suoraa aiemmasta kulkusuunnastani kuuluvaa sointia kohti. Metson tahti tuntuu vain kiivastuvan pelikumppanin lehahdettua lentoon. Kuivat oksat ratisevat jälleen kenkieni alla ikävästi ja pelkään jokaisen askeleen karkottavan linnun. Ääni kuuluu nyt suurten kuusten seasta metsän muuttuessa samalla tiheämmäksi. Otan kiväärin olkapäältäni ja yritän hahmottaa äänen lähdettä oksiston seasta kiikarin avulla. Liike on kuitenkin liikaa ja ylväs lintu tiputtautuu siivilleen noin viidenkymmenen metrin päästä minusta. Metsä rytisee siipien hakatessa oksia ja ääni on vaikuttava kertoen linnun koosta. Näky salpaa hengityksen aina uudelleen ja uudelleen metson nähdessäni liikkuessani luonnossa. Siihen ei totu, eikä haluakaan tottua. Kokemus on jo itsessään hieno.

Seisoskelen hiljaa paikallani ja mietin aamusta oppimaani, kun kuulen soidinmenojen jatkuvan jälleen. Yksi aiemmin laskemistani neljästä linnusta on vaiennut karkottamani metson lisäksi, mutta kaksi jatkaa yhä sointiaan toisilleen kiivaasti nakuttaen ja hioen. Jatkan kulkuani kohti menosuunnassani olevaa ääntä. Metsä sakenee entisestään ja tiheiden kuusten seassa tulevan maaston hahmottaminen on vaikeaa. Saavun poikittaiselle ojalle ja mietin ylityskohtaa, jolloin silmäkulmassani huomaan metson hyppäävän oksalta toiselle noin seitsemänkymmenen metrin päässä minusta. Ainoa linjan tapainen kuusten seassa ja metso hyppää juuri sen yli! Olen innoissani paikallistettuani linnun tällä kertaa hyvissä ajoin. 

Ojan takana on heti suurehko mätäs, jonka päälle asettelen kiväärini ja alan tarkkailla puita kiikarin linssien läpi. Uskomattoman hyvin suuri lintu katoaa tiheiden kuustenoksien sekaan. Joudun tarkistamaan suunnan kiväärille yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes näen ristikon takaa pientä liikettä. Se on metson pyrstö, jota lintu nostelee huudellessaan kutsuhuutoaan. Makaan mättään päällä aikani ja mietin tilannetta. Mahdollisuudet riistalaukaukseen ovat kuitenkin huonot kuusenoksien peittäessä näkyvyyden, joten päätän siirtyä linjalta sivuun ja aloitan hitaan hiipimisen lähemmäs. Parikymmentä metriä kyyristeltyäni havainnoin metsän hieman harvenevan tiheän kuusen takana ja otan kiväärin valmiiksi käteeni. Siirryn kuusen suojissa aukkoa kohti matalana, jokaisen askeleeni tarkasti asetellen, ja näen metson soivan tukevalla männynoksalla toisen männyn takana. 

Istun alas ja nostan aseen valmiiksi polvelleni, jos metso siirrähtäisi oksalla edessä olevan männynrungon takaa esille. Näky ristikon takana on jokseenkin ikimuistoinen. Männyn vasemmalla puolen näen metson pyrstön, jota lintu nostelee ja oikealla puolen pään kauniine punaisine silmäkulmineen. Ensimmäistä kertaa elämässäni metsien suurin kanalintu on kiväärini tähtäimessä. En ala yrittämään pääosumaa, vaikka matkaa on vain viitisenkymmentä metriä ja harjoituslaukauksia takana tuhansia. Odotan kärsivällisesti parempaa tilaisuutta muutamia minuutteja, mutta metso päättää viheltää tilanteen poikki lähtien lentoon aikansa aavisteltuaan.

Yritän kuunnella vieläkö soidinmenot jatkuvat, mutta metsä vaikenee tyystin. Aikaakin on vierähtänyt lintujen touhuja seuratessa jo useampi tunti ja päiväksi pitäisi ehtiä vielä töissä käymään, joten nostan repun selkääni ja aseet kantoon, ja suunnistan kohti autoa. Metsä oli antanut minulle hienoja kokemuksia ja opettanut uusia asioita riistan käyttäytymisestä. Väkisin saalista ei oteta, sen olen saanut huomata jo nuoresta lähtien ja ajatuksesta on tullut osa metsästäjän minäkuvaani. Jännittävät ja onnistumista lähellä olleet tilanteet eivät harmita, vaan antavat uutta intoa lintujen tarkkailuun syksyn aikana.

Kuluu muutama päivä ja koittaa viikonloppu. Hirvimiehet ovat lähdössä tulistelemaan ja koiria tulisi olemaan metsässä useita. En antanut sen häiritä, kyllähän sinne kaikki sovitaan ja olenhan itsekin hirvitouhuissa mukana. Sopu sijaa antaa - kuten jo päiväkodissa opetettiin.

Kuljen jälleen pimeässä tuttua polkua pitkin samaisen jängän laidalle. Keli on hieman parempi ja tuuli hennompi. Päiväkin valostuu nopeampaa. Aikani istuskeltuani en ole kuullut merkkejä kanalinnuista. Tiaiset sen sijaan ovat pitäneet seuraa hiljaisena aamuna. Kahvin juonti alkaa vaatia veronsa ja päätän keventää lastia hieman. Nousen ylös jakkaralta ja samassa kuulen huminaa. Metso liitää ylväästi aivan pääni yläpuolelta jängän yli samoihin maisemiin, missä aikaisemmalla kerralla soidinmenot käytiin. Haulikkokin on vierelläni, mutta en edes yritä tavoitella sitä. Haluan kokea soitimen huuman uudelleen.

Hiljaisen aamun saattelemana lähden hiipimään kohti metson lentosuuntaa samaa reittiä kun aiemmin. En kuule nakutusta, mutta hiivin hiljaa harvotun koivikon läpi rämeälle. Pysähdyn hetkeksi kuuntelemaan, mutta mitään ei kuulu. Arvioin metson lentoreittiä ja arvelen sen laskeutuneen lähistölle. Ajatus pyörii kiivaana ja sen rikkoo tutun oloinen rysähdys. Näen metson lähtevän läheisestä männystä lentoon ja sen kaartavan minua kohti. Tyydyn jälleen katselemaan sen kaunista lentoa ja pidän haulikon varmistimen päällä metson lentäessä vierestäni.

Jatkan kävelyäni kohti aiemman soitimen ydintä. Pysähdyn jälleen kuuntelemaan samaiselle ojalle, jossa ensimmäisen metson karkotin ja kuulen mieltä lämmittävän äänen tai tarkalleen ottaen kaksikin. Nakutus kuuluu nyt syvemmältä, vasemmalleni jatkuvalta rämeeltä. Edellisen kokemusrikkaan jahtiretken tapaan jänis käy tervehtimässä kulkijaa maaston muuttuessa yhä tiheämmäksi koivun ja männyn sekaiseksi soiden reunusmaaksi. Katselen karttaa puhelimestani ja arvioin metsojen olinpaikkaa. Ilmakuvalta näen, että maasto tulee olemaan tiheää molempiin suuntiin ja valitsen keskittymisen kohteekseni vasemmalta puoleltani kuuluvan nakutuksen.

Yritän hiipiä rääseikössä mahdollisimman hiljaa koivuja kierrellen, mutta oksat raapivat reppua päästäen lähes viheltävän äänen. Päätän jättää repun mättäälle ja asettelen oranssin termospulloni vielä varmuudeksi sen päälle, jotta löytäisin tavarat palatessani. Nostan kiväärin selkääni ja jatkan hiivintää askel askeleelta ääntä kohden haulikko tiukasti kainalossani. Yritän asetella jokaisen askeleeni tarkasti kuivien oksien väliin aina nakutuksen kuuluessa, ettei lintu havaitsisi kulkuani. Ääni kuuluu koko ajan voimakkaammin ja tiheässä männikössä en saa selvästi paikallistettua mistä se on lähtöisin. Yritän arvioida äänen syntypaikkaa tekemällä pientä sivuttaisliikettä ja luulen sen kuuluvan suuren ja tiheähkön männyn takana olevista puista. Ylitän varovasti pienen ojan ja kyyristyn tutkimaan edessäni olevaa maastoa katseellani. Harveneva ääni kuuluu jo niin voimakkaasti, että linnun täytyy olla lähellä, mutta en saa millään paikallistettua sitä. Nousen seisomaan nähdäkseni paremmin, jolloin voimakkaan rytinän saattelemana metso lehahtaa lentoon aivan pääni yläpuolelta. Olen hämilläni ja seuraan linnun lentoa, kunnes se katoaa tiheälle mäntyrämeelle. 

Tutkin vielä maastoa, sillä en voi uskoa, että äänen lähde oli aivan yläpuolellani. Tiheä männikkö hämäsi totaalisesti ja peilasi ääntä, jolloin metson olinpaikan hahmottaminen oli minulle liian vaikeaa. Huomaan myös toisen, aiemmin kuulemani metson, lopettaneen soinnin. Kävelen takaisin repulleni ja juon kahvit termaristani samalla oppimaani pohtien. Jälleen olin päässyt lähelle unelmaani ja metson saaliiksi saamista hiipimällä. 

Lähden kävelemään kohti arvioimaani toisen äänen lähtöpaikkaa ja hyvin pian metso hyppää siivilleen rämeen laidalla olevasta männystä kadoten nopeasti tiheään metsään. Samassa saan viestin puhelimeeni, jossa kaverini kuvan kera kertoo saaneensa ensimmäisen teerensä uudella aseellaan. Hieno pudotus lämmittää myös minun mieltäni. Jatkan kulkuani harvotussa männikössä metson menosuuntaan päin. Äitikin soittaa ja kyselee kuulumisia. Seisahdun paikalleni havainnoimaan merkkejä riistasta ja jo pian kuulen tuulenvireen mukana vaimean äänen suoraan edestäni – kuin kuiskauksen. Olisiko metso?

Jatkan kulkuani äänen tulosuuntaan. Hento äänen vire antoi vihiä mahdollisesta linnusta ja nakutus voimistuu nyt askel askeleelta. Saavun ojitetulle suoalueelle ja ylittelen kaivettuja ojia ripeään tahtiin. Rämeen laidalta pomppaa kaksi teertä ja ne kaartavat suoraa olettamaani metson soidinpaikkaa kohden. Pysähdyn jännittyneenä kuuntelemaan loppuuko nakutus, mutta se jatkuu pienen tauon jälkeen. Ääni alkaa olla jo voimakas ja arvioin tulevaa maastoa silmämääräisesti – harvaa nuorta männikköä, muutamia suuria ja tiheitä kuusia seuranaan. Jätän reppuni kuusen juurelle turhaa ääntä välttääkseni ja hiivin nyt kivääri kädessäni kohti kiihtyvää soidinääntelyä. 

Siirryn tiheän kuusen suojissa viistottain oikealle, kohti suurta mätästä ja havaitsen edessäni avautuvan aukon. Kyyryssä hiivin mättään taakse ja kurkotan varovasti päätäni nähdäkseni sen yli. Näky on henkeäsalpaava. Metso soi noin sadan metrin päässä minusta ja aivan latvassa, pilvien lomasta pilkistävän auringon säteiden kimallellessa sen vihertävässä rinnassa! Asettelen varovasti pilkkuseiskan mättäälle ja työnnän varmistimen eteen peukalollani. Katson lintua ristikon läpi ja ampumalinja on esteetön. Ihailen linnun toimia hetken - sen nousevaa pyrstöä ja kurkottuvaa kaulaa. Päätän käyttää minulle suodun tilaisuuden ja asetan ristikon keskelle lintua sen ollessa nyt hieman takaviistossa minuun nähden. Nautin tilanteesta ja puristan hitaasti liipaisimesta. Laukaus on terävä ja näen linnun levittävän siipensä ja tippuvan puun vasemmalle puolen. Ponkaisen mättään takaa vaistomaisesti täyteen juoksuun kohti lintua varmistaakseni ettei lintu jää kärsimään. 

Pelkoni on turha ja metso makaa kuin aseteltuna kahden mättään välissä siivet hieman levällään ja kaula mutkalla pää selkää kohden. Tärinä valtaa koko kehoni ja polvistun saaliin viereen. Tuntuu, että jokainen liike on vaikeaa ja käteni vapisevat. Ensimmäinen metsoni kiväärillä on todellista. Kiitän mielessäni metsää hienosta saaliista ja otan muutamia kuvia muistoksi sydämeni lyödessä kiivaasti. Suolistan linnun ja asettelen sisälmykset mättäälle metsän eläinten saataville. Sydämen otan talteen paistaakseni sen myöhemmin pannulla sipulin kera.

Kamppeita kerätessäni huomaan, ettei linturihmani ole mukana ja köyttäkään ei löydy repusta. Se ei kuitenkaan haittaa. Kannan linnun autolleni käsissäni arvokkaasti ja keskityn koko matkan päivän ja viikkojen hienojen hetkien kertaamiseen, ja jätän suosiolla muun riistan jatkamaan taivaltaan. Oliko saalis palkinto Tapiolta, sitä en tiedä, mutta uskon tehneeni jotain hyvää metsän hyväksi, jolloin palkintokin oli ikimuistoinen. Loppusyksyn seurailinkin lintujen elämää ja käytin aikani enemmänkin kannan arviointiin, kuin edes jahtitouhujen miettimiseen. Kun metsältä saa, niin haluan sille myös toiminnallani jotain antaa.

Täsmärautuja ja insinööritaiteilua Norjan ylängöillä

Valmisteluja retkeä varten oli tehty jo viikkoja. Pilkkejä hiplattu hermostuneesti ja vaihdeltu vapoihin, sekä perhotapsit uusittu jo moneen otteeseen. Kolme päivää tehokasta pilkkiaikaa ja viisi päivää rentouttavaa retkeilyä tulevan kummisetämiehen kanssa sisältäen reilusti kilometrejä matkailuautolla, sekä muutamia hiihtäen ja ähertäen. 

Lähtöaamu starttaili odottavan tunnelman vuoksi huonosti nukutusta yöstä huolimatta pirteillä mielin. Toukokuun edetessä lämpimät päivät olivat jo sulattaneet pihan lumesta paljaaksi, mutta tiedusteluiden perusteella lunta tulisi riittämään hiihtää asti matkakohteessamme. Arto ajeli hyvissä ajoin kotitörmän pihaan ja pakkasimme loput varusteet nopeasti kulkuneuvomme sisätiloihin. Edellisenä päivänä lisärei’illä ja aurauskepeistä väkerretyillä vetoaisoilla tuunattu Tokmnannin pilkkipulkka pääsi myös mukaan toimittamaan ahkion virkaa toisen vetovälineen puuttuessa. Ei sitä kokeilemaan ehtinyt, mutta eihän sitä insinööriksi itseään voi kutsua ellei tekemisiinsä luota.

Pitkä matka Rovaniemeltä kohti määränpäätämme sujui joutuisasti juttua riittäessä aiemmista pilkkireissuista ja ehkä väliin hieman myös edellisten syksyjen metsästysreissuistakin. Pakollisen vakiopitstoppimme teimme totuttuun tyyliin Inarin Nesteellä murua rinnan alle ahmien, kuin viimeisellä aterialla. Maisemien vain kaunistuessa kilometrien edetessä tuli jokunen kuvakin räpsittyä matkan varrelta ja Artoa jännitti riittäisikö muistikortilla tilaa enää kaloille. Utsjoen tullissa naureskelimme, ettei vain sattuisi tullimiehet tarkistamaan poikien välineitä kuumien uutuuksien toivossa, vaan eipä siellä ketään näkynyt – yhtä hiljainen kuin koko kyläkin.

Jatkoimme matkaa kohti Tana Bruta ja seuraava pysäkkimme olikin kylän Shellillä. Matkan aikana Utsjokilaakso näytti meille jylhät olemuksensa ja kauniilla tavalla karut rinteensä. Huoltamolle astelimme sisään huonoa lontoota vääntäen – vii niid those tesinfikation lisenses. Myyjä hymähtäen pyysi tuomaan varusteet takahuoneen puolelle. Siellä sitten uitettiinkin kaikki välineemme perhorasioita ja puukkoja myöten. Tis too? Yes, yes kuului toistuvasti vastaus. Joutuihan lystistä muutaman euron köyhtymään ja ottipelejä sai jonkun hetken kuivatella, mutta pääsivätpä pojat tunturiin hyvällä omallatunnolla lupienkin ollessa kunnossa aiemmin netin kautta hankittuina.

Matka jatkui kohti Ifjordin ylänköä. Jyrkkäpiirteiset vuonomaisemat tervehtivät matkalaisia aina hetkittäin ja Artolle ensikertalaisena meinasi epätoivo vallata mielen tien kiertäessä vuonojen perukat mahdollisimman pitkän kaavan kautta. Jyrkät ylämäet rasittivat Fiat poloista, mutta viimein alkoi lumiraja tulla vastaan kymmenien tiukkojen kurvien jälkeen. Tiekin muuttui huonommaksi karkean uuden sorapinnan johdosta, mutta renkaat kestivät nämäkin rasitukset mallikkaasti. Tästä ei ollutkaan enää kuin muutama pieni hetki ja olimme tavoitteena olleella P-paikalla pienen järven rannalla.

Edellisestä vuodesta poiketen pysäköintialue oli tupaten täynnä autoja ja Norjalaiset ajelivat kelkoilla pitkin jyrkkiä tasaisen valkean lumipeitteen päällystämiä rinteitä. Taisipa siellä jotain ilolientäkin olla osalla verissä, sen verta hilpeää meininkiä tuntui muutamilla asuntovaunuilla olevan. Katselimme itse vain varusteet pikaisesti hollille aamun hiihtovaellusta varten ja kömmimme makuupusseihimme kauniin oranssivatsaiset raudut mielissä illan taittuessa lähelle puolta yötä.

Kello herätti hyvissä ajoin aamun koitteessa, eikä väsy painanut perinteiseen tyyliin tietäessä tavoitekalojen odottavan muutaman kilometrin taipaleen takana. Raskaan ja energiapitoisen aamiaisen jälkeen pakkasimme ahkion ja pulkan pikaisesti, mutta kuitenkin köyttä säästämättä. Kiire painoi mieltä jännityksen poukkoillessa holtittomasti koko kropassa. Hiihtomatkaa ei ollut tiedossa pitkästi, mutta kuitenkin riittävästi kahdelle laiskanpulskalle insinöörille. Matka taittui jouten alkuun järven jäällä kevään kovettamalla lumenpinnalla ja edelliseltä reissulta tuttua reittiä pitkin olimme reilun tunnin vaelluksen jälkeen jo jyrkkäpiirteisen laskun kohdilla Arton viikolla hiomien luistavien Peltosten siivittämänä. Eipä tökkinyt enää edellisen reissun tapaan. Jokilaakso avautui pilvisestä kelistä huolimatta kunnioitettavan laajana ja maisemaa riitti silmänkantamattomiin.

Päätimme valita reitiksi joen itäpuoleisen väylän koskien pauhatessa kevään vesimassoista rasittuneena uhkaavan kuuloisena. Vain pienet lumikaistaleet ylittivät joen, mutta pelko komosta ja hyisestä kylvystä sai miehet kokeilemaan uutta reittiä.

Kohdejärven jo siintäessä tuli vastaamme ainoa kunnon haaste hiihtovaelluksellamme. Jokirintuus nousi jyrkkänä, lähes pystysuoraan kymmeniä metrejä kohti tunturin lakea ja mielessä kävi jo paluu alavirtaan päin. Hulluus sai kuitenkin tilaa mielensopukoihin ja päätimme kokeilla valitsemaamme reittiä sinnillä kantaten. Matkaa rinnettä tamppaamalla oli kuitenkin vain satakunta metriä tasaisemmalle jokirannalle.

Vetämäni pulkan käyttäytyminen ja mahdollinen kaatuminen suoraan sanoen hirvitti, mutta onneksi tuiskut ja jo korkealle kevään edetessä päivällä kivunnut aurinko olivat tehneet hangesta kovan ja sileän, eikä mikään ahdistanut vetovälineen pohjaa. Pulkka liukui alas kohti kuohuvaa jokea, mutta pysyi kiireessä tehtyjen aisojen ja vetonarun pitämänä mukana roikkuen sivuttain kulkusuuntaan nähden. Kohtuullisen tasaisen pohjan ansiosta pulkka kulki vaakasuunnassa turvallisen tasaisesti askel askeleelta kohti välietappia. Huojennus oli sanoinkuvaamaton, kun vihdoin pääsin laskeutumaan vauhdikkaalla liu’ulla kohti alhaalla odottavaa joen tasaista rantapengertä.

Hengähdin hieman ja katsoin Arton taiteilua rinteessä Ruotsin armeijan ahkion kanssa. Pohjan urat estivät samankaltaisen sivuttaisliukumisen liukaspohjaiseen pulkkaan nähden ja eteneminen oli tuskallista vetovälineen kaatuessa muutaman metrin välein. Kipusin takaisin avuksi ja kiinnitin mukanani olleen lyhyen koiranhihnan ahkion takareunaan vetäen sillä ahkion peräpäätä suoraan yläpuolelta. Metri kerrallaan tamppasimme ja vuoroin liu’utimme alas kohti pulkkaa ja tasannetta siinä lopulta onnistuen. Sydän hakkasi maksimilukemia, ei niinkään hengästyksestä, vaan jännityksen helpottaessa. Tulipahan lisää muisteltavaa reissusta maisemien seuraksi jo ennen ensimmäistä kalaakaan.

Seuraavaksi ylitimme vielä joen matalammasta koskikohdasta törmän jyrkentyessä jälleen ennen järveä. Vetoväline kerrallaan nostimme ne yli kivikkoisen joen sen virratessa kovaa vauhtia kohti jäämerta. Enää jäljellä oli kapea kannas ja sen kautta hiihdimme järvenselän poikki kohti kapeaa salmea, jonka rannalta voisimme yösijan löytää.

Aurinko oli sulattanut hieman laikkua salmen kohdalla olevalle tasaiselle nyppylälle, joten leiripaikka löytyi lopulta helposti ilman kaivamisen vaivaa. Purimme ahkiot ja vaihdoimme hieman kuivaa ylle pilkkipaikkojen odottaessa heti kummun alla salmessa. Pystytimme pappani teetättämän ”pienennetyn puolijoukkueteltan” säänsuojaksi taivaan peittyessä yhä tummenevan pilviverhon taakse ja suuntasimme salmen matalikolle uutta virtaa saaneena. Kello oli tässä vaiheessa jo lähellä puoltapäivää, joten tiimalasimme valui yhä kiihtyvää vauhtia.

Kairasimme ensimmäiset reiät edellisen vuoden muistikuvieni perusteella ja jäätä oli reilu metrin verran välikerroksineen. Hyvin pureutui tuoreehko kuusituumainen Moran Nova ilman isompia hankaluuksia vintiläjatkon saattelemana. Pilkillekin löytyi heti reilu metri vettä ja ei aikaakaan, kun Haukiputaan ensikertalainen nykäisi ensimmäisen kolmisatasen raudun jäälle ilon purskahduksen saattelemana – olihan se sentään ensimmäinen pilkkikala hänelle Norjan kalarikkailta vesiltä. Surnun Rautujärven kaloihin verrattuna jopa isomus. Itse kairailin muutaman reiän tyhjää rannan suuntaisesti, kunnes tein seuraavan leirimme puolelle keskelle salmea. Tämä reikä antoi sitten muutamia nättejä karujen järvien missejä, kolmen painaessa Rapalan digitaalivaa’an mukaan jo puolisen kiloa kalaa kohden. Musta kapraali omatekoisella oranssilla perholla höystettynä aloitti työrupeamansa mallikkaasti.

Kairasimme ympäristöön lisäreikiä aina muutamia kaloja saaden 0,5-2 metrin vedestä. Sattuipa joukkoon yksittäinen taimenkin illan pannukalaksi. Pari tuntia pilkittyämme lähdimme evään laittoon vatsan kertoessa tyhjyydestään porisevin äänin. Kuivapasta-ateria näin alkuun ennen seuraavaa tehokasta rykäisyä oli luonnollinen valinta kellon tikittäessä kohti viilenevää iltaa. Aterioituamme kokeilimme kairatut reiät uudelleen yksittäisiä pienempiä kaloja saaden. Unelmien isomukset olivat hukassa. 

Kairasimme muutamia reikiä hieman kauemmas, ulapan suuntaan avautuvan lahdukan suulle ja tästä saimme jälleen yksittäisiä pienempiä rautuja ja pienen taimenen. Ei ollut tässäkään penkassa kaloja runsain mitoin kokeillessamme vaihtelevasti 1-4 metrin syvyyksiä. Paikallinen poromies ajeli kokemuksen siivittämänä kelkallaan pitkin rintuusta poroja seuraten ja kävi piipahtamassa myös luonamme juttusilla mukanaan poronvasan roippeet. Hieman tuli suomen sanaakin suusta ja saimme myös uuden nimityksen kotkalle – ”ei hyvä”.

Poromiehen lähdettyä takaisin työnsä äärelle suuntasimme jälleen salmeen ja siitä pikaisesti salmen toiselle puolen kotona tallennettua ilmakuvaa puhelimesta tutkien. Keskellä oli jonkin sortin karikko ja sen pohjoispuolella terävä vedenalainen niemeke, jota yritimme paikallistaa siinä kohtuudella heti onnistuen. Syvemmästä, noin kolmen metrin vedestä saimme pieniä rautuja purkkikalatarpeiksi ja tästä keskemmäs avautuvaa salmea kairatessani mataleni hieman. Kovan tärpin saattelemana arvasin perhontutkijan taimeneksi. Pienen tempomisen jälkeen jäälle nousi noin 600 gramman kauniin kirkas täpläkylki kotiinviemiseksi. Tältä reiältä sain vielä pari rautua ja kairailimme hiljalleen kohti ulappaa. Laajan järvenselän takana nousi kalliokkoinen tunturi komean karuine piirteineen auringon sulatettua rinteen lähes paljaaksi. Niin synkkä, mutta kuitenkin sykähdyttävä. Maisemia ei ainakaan päässyt moittimaan missään vaiheessa puuttomalla alueella rinteiden ja laaksojen muiden piirteiden tarjotessa ihasteltavaa metsämaisemaan tottuneille pilkkimiehille.

Yhä syvenevä järvi ei antanut keskemmäs kairatessa montaakaan tapahtumaa, mutta palatessani matalempaan pyörähti rautuparvi avannon alla. Nopeaan tahtiin sain ylös reilu puolenkymmentä punavatsaista, mutta tämän jälkeen reiät antoivat vain tyhjää ranneliikettä. Kellon kipittäessä iltaa kohden kokeilimme vielä reissumme ensimmäiset reiät salmen toisella suulla lähinnä yksittäisiä pienempiä kaloja saaden, mutta sattuipa joukkoon vielä pieni parvi, josta Arto nosti myös reissun suurimmaksi jääneen, hieman reilu 800 gramman raudun. 

Hetken vielä pilkittyämme hiihdimme leiriin iltapalan valmistukseen. Taimenfilettä sipuli-voi kastikkeella pientä yömyssyä samalla nautiskellen ja päivän tapahtumia kertaillen – voisiko retkielämä enää paremmalta maistuakkaan. ”Nauti hetkestä” -lausahdusta ei turhaan voinut sivuuttaa. Lopulta kuitenkin nukkumatti kutsui rankan päivän jälkeen ja lämpimään makuupussiin oli mukava vetäytyä järven jättiläiset unelmissa.

Hyvässä tuulensuojassa tarkenimme hyvin yön yli aina aamuun saakka ilman lämmitystä ja aamiaisen siivittämänä hiihtelimme edellisen päivän rei’ille uudet rautuparvet mielessä. Saimme alkuun joitakin kaloja, mutta tuntui, ettei parvia ollut ainakaan vielä salmessa liikkeellä. Yhdeltä reiältä sain jokseenkin mielenkiintoisen mallisen raudun, jonka selkäevän juuressa oli iso muutaman sentin halkaisijaltaan oleva myhkyrä. Mielenkiinnosta puhkaisin sen nähdäkseni olisiko se kasvain tai loinen, mutta kovan paineen saattelemana siitä purkautuikin mätää. Sen verran paise inhotti, että jätin kalan paikallisten lintujen juhla-ateriaksi ja hyvin tuntui maistuvan muutoin niukkaravintoisessa maisemassa.

Lähes viereiseltä reiältä sain yhden paremmankokoisen noin 600 gramman raudun, mutta muutoin kalat olivat pienempiä, yksittäisiä ja harvassa, joten kairailimme lähialueelle ojansuulle ja lahdukkaan vielä joitain reikiä syöntiryntäystä odotellen. Sitä ei kuitenkaan päivän aikana koskaan tullut ja yksittäisten kalojen siivittämänä päätimme lähteä iltapäivästä kohti pysäköintialuetta viimeisen päivän uuden pilkkikohteen kokeilu mielissämme. 

Purimme teltan ja kasausvaiheessa järven yli lähti hiihtämään kaksi hahmoa. Rennon letkeästä hiihtotyylistä päätellen sieltä oli tuttuja miehiä saapumassa, joten odottelimme hetken. Omalla reissullaan olevasta eläkeläiskvartetista kaksi oli lähtenyt iltalenkille saavuttuaan päivällä samaiselle pysäköintialueelle ja pappani, Topi seuranaan, toimivat tiedustelijoina seuraavan päivän pilkkikohde vielä avoimena. Pystytimmekin teltan uudelleen heille seuraavien päivien tukikohdaksi miesten nähtyä kalamme. Lukumäärällisesti hyvän kalansaaliimme innoittamina he kävivät vielä kokeilemassa reikiämme jotain nykyjä saaden ja hiihtivät sitten nuorekkaasti takaisin asuntoautolleen yöpuulle.

Rauhallisesti hiihdellen peesasimme miehiä nyt joen länsipuolta pitkin ja matka sujuikin alkuun jouten hyvää tasaista baanaa suksien. Sen verran keli oli lämmennyt päivän aikana, että hieman pinta jo upotti, muttei kuitenkaan häiritsevästi. Noin kilometrin hiihdettyämme törmäsimme kohtuullisen tuoreisiin ahman jälkiin ja uusia elämyksiä piti tietenkin pysähtyä kuvaamaan muutoinkin kuvauksellisessa jokilaaksossa. Joen ylitys sujui esimerkin innoittamina pientä lumikaistaletta pitkin sauvalla tunnustellen ja jälleen adrenaliinipiikin virratessa läpi kehon. Kestihän se – onneksi.

Nousu ylemmäs tunturiin oli työläs, mutta askel kerrallaan tampaten siitä selvittiin kovan puuskutuksen saattamana. Vain pari sataa metriä nousua seurannutta kurua pitkin hiihdettyämme Artolta katkesi toisen puolen vetoköysi kotitekoisen aisan hinkattua sen matkan aikana poikki. Ensimmäisenä mielen valtasi jälleen huojennus siitä, ettei se ylämäessä räpsähtänyt poikki ahkion viedessä tällöin varusteet mukanaan kohti hyistä koskea. Pientä tuurintynkääkin oli siis jälleen mukana. Pysähdyimme tuumailemaan ratkaisua ja päätimme irrottaa katkenneen narun puoleisen aisan ahkiosta kokonaan ja kokeilla vetoa ilman sitä suurien alamäkien puuttuessa lopputaipaleelta. Onneksi köyttä oli varattu mukaan tavaroiden sidontaan vähintäänkin riittävästi ja tästä pätkän katkaisemalla saatiin sopiva vetoköysi rakenneltua.

Loppumatka hiihdosta kului sinnitellen ilman aisaa ahkiossa ja välillä vesihörppyä ottaen. Alkoi parin päivän rasitus jo näkyä heikkokuntoisissa toimistotyöläisissä. Perille kuitenkin päästiin ja matkailuauton liedellä paistetut valkosipuli-pippurimausteiset hirvenpalaset maistuivat entistäkin maukkaammilta ennen yöpuulle laittoa onnistuneiden kokemusten ja matkan rasitusten saattelemana.

Aamulla heräilimme ilman kellon soittoa hyvin levänneinä ja päätimme ajella päätietä vielä eteenpäin kohteenamme jokin tienvierustan järvi tai lampi – mikä vain hyvältä näyttäisi. Matkalla maisema vaihtui tasaiseen ja yhä pienenevien lumilaikkujen sävyttämään tunturiin jokilaakson seuratessa alkutaivaltamme vierellämme. Mahdollisia pilkkikohteita tutkaillessamme myös jääpeitteen lumi katosi sitä mukaan mitä edemmäs ajoimme. Kävimme pyörähtämässä hieman alempana tien alkaessa laskea jo jyrkästi kohti seuraavaa vuonon perukkaa ja valikoimme takaisin päin ajellessa pilkkikohteeksemme noin kilometrin pituisen tienvarsilammen jyrkkäpiirteisten tuntureiden välissä. 

Kairailimme aikamme kohisevaa jokisuuta ja järvenselkää saaden yhden kymmensenttisen raudun pilvien takaa kurkistelevan auringon kärventäessä vielä kalpeita naamojamme. Oli aika suunnistaa kotia kohden. Paluumatkalla kuvasin pelkääjänpaikalta vielä kauniita tuntureita auringon helliessä maisemaa alkumatkan ajan. Luonto järjesti vielä yhden hienon näytelmän useamman kotkan lehahtaessa lentoon tien lähettyviltä tasanteelta, ilmeisesti poronraadon luota. ”Ei hyvät” siinä yrittivät nauttia ateriaansa matkaajien keskeyttäessä karkelot kameran ollen tietenkin tässä vaiheessa laukussaan.

Ja kestihän se halpispulkkakin reissun rasitukset mallikkaasti – insinöörityyliin. Lyhyt täsmäiskumme oli ollut kokemuksiltaan ja elämyksiltään antoisa ja ennen kaikkea mieltä rauhoittava retki kalaisaan pohjoisnaapuriimme. Me tapaamme vielä.